Mistä sinä olet kiitollinen juuri nyt?

Ajelin tänä aamuna työpaikalle hirveässä ruuhkassa ja räntäsateessa. Liikenne oli tukkoista ja vähän kaaostakin paikoitellen, kun ihmiset tekivät hulluja ohituksia kiireessä, jotta pääsisivät mahdollisimman pian määränpäähänsä.
Minä istuin rauhallisesti omassa autossani ja mietin, että elämä on aika siistiä. Että kuinka paljon minulla on asioita, joista voin olla kiitollinen. Olin juuri vienyt 6-vuotiaani eskariin, joka jäi sinne iloisena vilkuttamaan kerrottuaan ensin, että olen ihana. Ja kolmasluokkalaiseni lähti samanaikaisesti ulkoiluttamaan pientä koiraamme, koska koulu alkoi hänellä vasta myöhemmin. Tämä on meidän arkeamme, meidän pieni kolmen naisen ja yhden poikakoiran tiimi, joka toimii jouhevasti ja jossa puhutaan tunteista, niin huonoista kuin hyvistäkin. Olemme kaikki terveitä, meillä on kiva koti ja toisemme. Ja paljon muuta.
Ihmiset, kuten minäkin liian usein, keskittyvät siihen, mitä heillä ei ole tai mikä on huonosti. Niinhän se toki on, että monia asioita pitää itsestäänselvyytenä, koska ei huonommasta tiedä.

Tänä aamuna tuossa aamuruuhkassa ajaessani ymmärsin olla kiitollinen paitsi tuosta juuri kertomastani, niin myös siitä, että nyt 40-vuotiaana olen fyysisesti ja henkisesti erinomaisessa kunnossa. Kaikenlaisia henkisiä kolhuja on tullut matkan varrella, mutta olen pystynyt niistä aina nousemaan. Ja myös kehoni on joutunut läpikäymään monenlaisia asioita, joita en edes halua tässä mainita, mutta niistäkin olen selvinnyt. Mitä muuta voin olla kuin kiitollinen?

Ymmärrän nykyään entistä paremmin sen, että vain itseään ja omaa suhtautumistaan asioihin voi muuttaa. Aina voi ja mielestäni pitääkin yrittää ymmärtää asioita ja toisia ihmisiä, mutta joskus on parempi vain antaa olla ja ymmärtää se, ettei aina voi eikä tarvitse ymmärtää kaikkea. Vain sillä tavalla voi löytää henkisen tasapainon.

Milloin sinä olet viimeksi pysähtynyt miettimään, mitä kaikkea hyvää on elämässäsi? Ja kuinka usein vastaavasti löydät itsesi valittamasta asioista, jotka eivät ole kuten haluaisit? Veikkaan, että monella vaaka kääntyy sinne negatiivisen puoleen.
Olen aina uskonut, että ihminen on oman onnensa seppä. Aikaisemmin vaan toteutin sitä ehkä aika eri tavalla. Nyt olen ymmärtänyt, että onni tulee tasapainosta, joka syntyy silloin kun ympärillä olevat asiat ja ihmiset ovat sopivia ja tukevat juuri sinun elämänfilosofiaasi, arvojasi ja taustaasi. Kimmo Takasen vertaus on mielestäni hyvä liittyen ihmisen tunnelukkoihin: keitosta voi tulla hyvä erilaisilla resepteillä, mutta jotkut ainesosat eivät vain sovi yhteen. Niin se on elämässäkin. Jotta omasta keitostasi tulisi hyvä siihen kannattaa sisällyttää vain sopivia ainesosia, koska kuka haluaa syödä pahaa keittoa?

Mieti tänään edes yksi asia, joka on elämässäsi hyvin juuri tällä hetkellä. Aurinkoa pimeään syyspäivään!

<3

Eronneiden deittimarkkinat - pahoinvoinnin suo

Silmiini osui tuossa taannoin jossain nettikirjoittelun yhteydessä kommentti, jossa ihmeteltiin, että nykyään sinkkujen määrä vain kasvaa ja syyksi epäiltiin sitä, että nykypäivän naisten vaatimukset parisuhteissa ovat niin korkealla. Ja että nuo naiset ovat mieluummin yksin, kuin laskisivat standardejaan.
Niin.
Olen ollut ns. vapailla markkinoilla jo tovin eroni jälkeen ja täytyy sanoa, että aikamoinen hullunmylly on tuo eronneiden (ja karanneiden) deittiviidakko. Minulla on myös useampi ystävä samassa tilanteessa, joten näkökulmani pohjautuu hieman laajemmalle kuin vai omiin kokemuksiini.
Allekirjoitan toki, että tänä päivänä naiset tosiaan taitavat olla vaativampia ja vahvempia kuin "ennen vanhaan", jolloin riitti, että löysi miehen ja pääsi naimisiin. Siinä sitä pitikin sitten pysyä, vaikka helvetti olisi irti.
Tiedä sitten, onko se välttämättä huono asia, että nykyään ymmärretään hieman vaatiakin jotain miessukupuolelta. Mikä on sitten liikaa, niin siihen on varmaan yhtä monta mielipidettä kuin on ihmisiäkin.

Joka tapauksessa tässä iässä treffailu on aika erilaista kuin nuorempana. Toki kaikenlaiset paineet ja kiireet suhteen vakavoittamisesta ovat poissa, koska on jo niitä lapsia ja exiä ja sitä sun tätä, mutta suurin ongelma tuntuu olevan eronneiden pääkoppaongelmat. Kun on elettyä elämää sen verran takana, niin siihen mahtuu jos jonkinlaista kriisiä ja traumaa. Ja tästä päästäänkin asiaan.

Me naiset vatkaamme ongelmiamme ja traumojamme yleensä vähän liikaakin. Työstämme niitä kaiken maailman verkkokursseilla, terapioissa tai kavereiden kanssa puhuen yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta mitä tekee mies? Valitettavan monesti upottaa itsensä työhön, harrastuksiin, kavereihin, alkoholiin tai mihin vaan, joka saa ajatukset muualle, ettei tarvitse miettiä ja työstää vaikeita tunteita. Ja yleensä mies myös lähtee hyvin nopeasti eron jälkeen etsimään uutta kumppania. Nykypäivänä seuran etsiminen on naurettavan helppoa esimerkiksi erilaisten deittisovellusten ansiosta. Mikä sen mukavampaa kuin selailla kännykällä Tinderiä ja katsella tarjontaa kotisohvalta käsin. Tuntuu, kuin ihan oikeasti olisi jotain vipinää elämässä, jos jonkun kanssa vaikka vähän viestittelee. Ja kalenterin saa kyllä melko helposti täytettyä vaikka juurikin Tinderin avulla kahvi-, lenkki-, tai lounastreffeillä tuiki tuntemattomien kanssa, jos niin haluaa. Treffeillä voidaan sitten nopeasti nähdä löytyykö sitä kuuluisaa "kemiaa".

Huolestuttavan usein sitä kuulee (ja valittavasti näistä on myös omakohtaista kokemusta), että joku tosi hyvä tyyppi osuu kohdalle ja homma lähtee etenemään hienosti. Ihastutaan ja ehkä jopa enemmänkin mutta sitten.. Muutaman kuukauden jälkeen iskee se kuuluisa paniikki. Siis sille miehelle. Yhtäkkiä ei enää halutakaan seurustella, tai ei oikein tiedetä mitä halutaan vai halutaanko sittenkään mitään. Annetaan silmät suurina ihmettelevälle naiselle väkinäisiä selityksiä siitä, miten "pää on jumissa" tai "emmä oikein tiedä, mitä mä haluan". Ja auta armias, jos naiselle nuo selitykset eivät mene läpi, niin tehdään se nykyään helpoksi havaittu kikka - häivytään savuna ilmaan. Katkaistaan yhteydet, ettei tarvitse enää päätään vaivata moisella jutulla ja voidaan palata takaisin omaan turvalliseksi koettuun ohjelmoituun arkeen. Se nimittäin on yksi juttu näillä ikävuosilla. Arki on niin ohjelmoitua töiden, lasten, harrastusten, kissojen ja koirien ym. takia, että siihen jonkun uuden ihmisen sovittaminen vaatii oikeasti töitä. Ja halua.
Nähtävästi eronneille miehille se tulee yllätyksenä, että parisuhde vaatii aikaa, kompromisseja ja kykyä / halua järjestellä omaa arkea niin, että aikaa saa parisuhteelle. En tiedä.
Valitettavan monesti tuollaisen äkkinäisen stopin jälkeen nainen jää kuitenkin suremaan ja taas kerran käsittelemään sitä haavaa, jonka moinen häipyminen jätti. Ja siinä samassa yhteydessä nousee tietenkin kaikki vanhatkin traumat esille, jolloin pahimmillaan nainen on sumussa useamman kuukauden. Kun mies taas on takaisin Tinderissä jo seuraavalla viikolla. Huikeaa.

Katselin viime perjantaina Vain Elämää -ohjelmaa, jossa nuori räppäri Mikael Gabriel avautui elämästään ja tunteistaan harvinaisen avoimesti. Siinä yhteydessä muusikko Lauri Tähkä totesi, että "jos kaikki miehet puhuisivat kuten Mikael Gabriel, niin Suomen naiset voisivat paljon paremmin". Hyvin sanottu.

Yksi ystävistäni, joka totta vieköön on joutunut kokemaan liian monta yllä mainitsemani kaltaista tapausta, kertoi tulleensa siihen tulokseen, ettei miehillä yksinkertaisesti ole kapasiteettia eikä välineitä käsitellä asioita kuten naisella. Mitä sekin tarkoittaa? Ihan kuin aikuinen mies olisi joku vajakki, jonka vuoksi voi kohdella toisia ihmisiä huonosti kun ei muuhun kykene? Mielenkiintoista.

Minun "standardini" näissä asioissa on, että miehen pitää olla terveellä itsetunnolla varustettu, keskusteluun kykenevä aikuinen ihminen, joka tietää mitä tahtoo ja joka pystyy ottamaan vastuun omista tunteistaan ja tekemisistään.
Ja jos sellaista ei vastaan kävele, niin totta vieköön elän mieluummin yksin.

Kehonhuoltoa ei kannata unohtaa

Tämän kuntoiluinnostukseni huumassa olen joutunut muistuttelemaan itselleni, että kehon pitää myös muistaa antaa levätä. Ja sitä pitää myös huoltaa. Ikään kuin palkita rankasta työstä. Ja nyt en siis tarkoita sitä, että pitäisi hakea suklaalevy kaupasta ja palkita itsensä sillä rankan treeniviikon päätteeksi.

Itselläni on ollut nyt sen verran tiukka tahti treenaamisessa, että toinen takareisi alkoi viime viikolla antaa ikäviä merkkejä. Eihän siinä muu auttanut, kun pitää useampi lepopäivä peräkkäin. Kolme päivää pysyin poissa salilta, tosin kävin kyllä yhtenä lepopäivänä pitkällä ja reippaalla kävelylenkillä, jonka jälkeen venyttelin. Mutta tuotahan ei lasketa. :)

Mutta totuus siis on, että lihashuolto on tosi tärkeää. Varsinkin tässä iässä, kun kroppa ei enää toimi kuin unelma. Joka on muuten myös tuottanut minulle pieniä ongelmia. Nimittäin sen ymmärtäminen, että kroppani on 40-vuotias, vaikka mieleni on puolet siitä. Ja sitä kun on nuorempana treenannut paljon, niin jotenkin ne ajat ovat mielessä kirkkaana ja sitten sitä ihmettelee, ettei oma kroppa enää taivukaan kaikkeen, mihin se on silloin joskus taipunut. Jokainen vertaa siihen, mitä on joskus ollut. Tai näin ainakin itselläni pukkaa tapahtuvan. Ei siinä paljon lohduta kavereiden vakuuttelut, että "mut sähän oot tosi hyvässä kunnossa nelikymppiseksi". Ihan kuin ikä olisi joku syy olla heikossa, tai heikommassa, kunnossa kuin joskus aiemmin.
Toki realiteetit pitää muistaa, mutta olen kyllä sitä mieltä, että itseään on myös hyvä haastaa. Ainakin, jos on valmis tekemään töitä omien tavoitteidensa eteen.

Ja mikä motivoi sen paremmin kuin ne pienet muutokset, mitä alkaa pikkuhiljaa huomaamaan omassa kehossaan ja omassa jaksamisessaan. Huikea fiilis!

Tästä on hyvä aloittaa uusi viikko! Ihanaa sunnuntaina, ihmiset. <3

Terkut mun toisesta kodista! :)