Silmiini osui tuossa taannoin jossain nettikirjoittelun yhteydessä kommentti, jossa ihmeteltiin, että nykyään sinkkujen määrä vain kasvaa ja syyksi epäiltiin sitä, että nykypäivän naisten vaatimukset parisuhteissa ovat niin korkealla. Ja että nuo naiset ovat mieluummin yksin, kuin laskisivat standardejaan.
Niin.
Olen ollut ns. vapailla markkinoilla jo tovin eroni jälkeen ja täytyy sanoa, että aikamoinen hullunmylly on tuo eronneiden (ja karanneiden) deittiviidakko. Minulla on myös useampi ystävä samassa tilanteessa, joten näkökulmani pohjautuu hieman laajemmalle kuin vai omiin kokemuksiini.
Allekirjoitan toki, että tänä päivänä naiset tosiaan taitavat olla vaativampia ja vahvempia kuin "ennen vanhaan", jolloin riitti, että löysi miehen ja pääsi naimisiin. Siinä sitä pitikin sitten pysyä, vaikka helvetti olisi irti.
Tiedä sitten, onko se välttämättä huono asia, että nykyään ymmärretään hieman vaatiakin jotain miessukupuolelta. Mikä on sitten liikaa, niin siihen on varmaan yhtä monta mielipidettä kuin on ihmisiäkin.
Joka tapauksessa tässä iässä treffailu on aika erilaista kuin nuorempana. Toki kaikenlaiset paineet ja kiireet suhteen vakavoittamisesta ovat poissa, koska on jo niitä lapsia ja exiä ja sitä sun tätä, mutta suurin ongelma tuntuu olevan eronneiden pääkoppaongelmat. Kun on elettyä elämää sen verran takana, niin siihen mahtuu jos jonkinlaista kriisiä ja traumaa. Ja tästä päästäänkin asiaan.
Me naiset vatkaamme ongelmiamme ja traumojamme yleensä vähän liikaakin. Työstämme niitä kaiken maailman verkkokursseilla, terapioissa tai kavereiden kanssa puhuen yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta mitä tekee mies? Valitettavan monesti upottaa itsensä työhön, harrastuksiin, kavereihin, alkoholiin tai mihin vaan, joka saa ajatukset muualle, ettei tarvitse miettiä ja työstää vaikeita tunteita. Ja yleensä mies myös lähtee hyvin nopeasti eron jälkeen etsimään uutta kumppania. Nykypäivänä seuran etsiminen on naurettavan helppoa esimerkiksi erilaisten deittisovellusten ansiosta. Mikä sen mukavampaa kuin selailla kännykällä Tinderiä ja katsella tarjontaa kotisohvalta käsin. Tuntuu, kuin ihan oikeasti olisi jotain vipinää elämässä, jos jonkun kanssa vaikka vähän viestittelee. Ja kalenterin saa kyllä melko helposti täytettyä vaikka juurikin Tinderin avulla kahvi-, lenkki-, tai lounastreffeillä tuiki tuntemattomien kanssa, jos niin haluaa. Treffeillä voidaan sitten nopeasti nähdä löytyykö sitä kuuluisaa "kemiaa".
Huolestuttavan usein sitä kuulee (ja valittavasti näistä on myös omakohtaista kokemusta), että joku tosi hyvä tyyppi osuu kohdalle ja homma lähtee etenemään hienosti. Ihastutaan ja ehkä jopa enemmänkin mutta sitten.. Muutaman kuukauden jälkeen iskee se kuuluisa paniikki. Siis sille miehelle. Yhtäkkiä ei enää halutakaan seurustella, tai ei oikein tiedetä mitä halutaan vai halutaanko sittenkään mitään. Annetaan silmät suurina ihmettelevälle naiselle väkinäisiä selityksiä siitä, miten "pää on jumissa" tai "emmä oikein tiedä, mitä mä haluan". Ja auta armias, jos naiselle nuo selitykset eivät mene läpi, niin tehdään se nykyään helpoksi havaittu kikka - häivytään savuna ilmaan. Katkaistaan yhteydet, ettei tarvitse enää päätään vaivata moisella jutulla ja voidaan palata takaisin omaan turvalliseksi koettuun ohjelmoituun arkeen. Se nimittäin on yksi juttu näillä ikävuosilla. Arki on niin ohjelmoitua töiden, lasten, harrastusten, kissojen ja koirien ym. takia, että siihen jonkun uuden ihmisen sovittaminen vaatii oikeasti töitä. Ja halua.
Nähtävästi eronneille miehille se tulee yllätyksenä, että parisuhde vaatii aikaa, kompromisseja ja kykyä / halua järjestellä omaa arkea niin, että aikaa saa parisuhteelle. En tiedä.
Valitettavan monesti tuollaisen äkkinäisen stopin jälkeen nainen jää kuitenkin suremaan ja taas kerran käsittelemään sitä haavaa, jonka moinen häipyminen jätti. Ja siinä samassa yhteydessä nousee tietenkin kaikki vanhatkin traumat esille, jolloin pahimmillaan nainen on sumussa useamman kuukauden. Kun mies taas on takaisin Tinderissä jo seuraavalla viikolla. Huikeaa.
Katselin viime perjantaina Vain Elämää -ohjelmaa, jossa nuori räppäri Mikael Gabriel avautui elämästään ja tunteistaan harvinaisen avoimesti. Siinä yhteydessä muusikko Lauri Tähkä totesi, että "jos kaikki miehet puhuisivat kuten Mikael Gabriel, niin Suomen naiset voisivat paljon paremmin". Hyvin sanottu.
Yksi ystävistäni, joka totta vieköön on joutunut kokemaan liian monta yllä mainitsemani kaltaista tapausta, kertoi tulleensa siihen tulokseen, ettei miehillä yksinkertaisesti ole kapasiteettia eikä välineitä käsitellä asioita kuten naisella. Mitä sekin tarkoittaa? Ihan kuin aikuinen mies olisi joku vajakki, jonka vuoksi voi kohdella toisia ihmisiä huonosti kun ei muuhun kykene? Mielenkiintoista.
Minun "standardini" näissä asioissa on, että miehen pitää olla terveellä itsetunnolla varustettu, keskusteluun kykenevä aikuinen ihminen, joka tietää mitä tahtoo ja joka pystyy ottamaan vastuun omista tunteistaan ja tekemisistään.
Ja jos sellaista ei vastaan kävele, niin totta vieköön elän mieluummin yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti