keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Positiivisen palautteen voima

Varmasti kaikkien mielestä on mukava saada positiivista palautetta. Erityisen paljon se koskettaa, jos se tulee yllättäen ja taholta, mistä sitä ei osaa oikeastaan odottaa.
Muutama kiva sana voi merkitä toiselle ihmiselle todella paljon. Mutta miksi varsinkin meidän suomalaisten on niin vaikeaa antaa positiivista palautetta? Ja myös ottaa sitä vastaan?
Montako kertaa muistat vastanneesi kohteliaisuuteen tai positiiviseen palautteeseen vähätellen.. "no eihän tää nyt mitään" tai "höpö, höpö", vaikka itsekseni hykertelet, että voi miten kiva kuulla. Tai miten paljon helpompaa on keskittyä negatiiviseen ja antaa siitä palautetta vaikka kuinka vahvasti?
Positiivisuuden voima on valtava. Marraskuu on meille monelle varsinaista tahkoamista pimeyttä ja alakuloa vastaan. Voisiko sitä yhtään piristää sillä, että keskittyisi antamaan vaikka muille positiivista palautetta? Hankalaahan se on, kun omakin mieli on tahmea ja pimeys, vesisade sekä loska luovat oman harmaan tunnelmansa päiviin. Mutta entä jos edes kokeilisi?

Sain itse yllättäen lyhyen, mutta mukavan viestin blogiini liittyen eilisiltana täysin tuntemattomalta ihmiseltä. Miten mukavalta tuntuikaan saada kivaa palautetta omista höpinöistä juuri sinä päivänä, kun pimeys tuntui taas ylitsepääsemättömältä. Huomasitteko: "omista höpinöistä"? Ja se tuli muuten ihan automaattisesti. :)

Aion kokeilla tuota tietä vaikka väkisin. Ja jos ei millään keksi tai osaa antaa positiivista palautetta, niin ainahan sitä voi aloittaa sillä, että hymyilee ihmisille. Sekin nostaa sekä omaa että kanssaihmisten mielialaa.

Aurinkoa päivään edes ajatuksen tasolla. <3

tiistai 31. lokakuuta 2017

Reipastu nyt vähän!

Kaikki tietävät, miten jotkut päivät tai viikot tuntuvat erityisen raskailta eikä mikään tunnu onnistuvan. Olo on kuin kärpäsellä siirapissa.Toisinaan elämä heittää eteen kerralla enemmän kuin jaksaa käsitellä ja silloin on vaarana masentua. Missä vaiheessa hälytyskellojen pitäisi alkaa soida? Ehkä siinä vaiheessa, jos alakuloinen olo vaan jatkuu ja jatkuu, sillä siitä on lyhyt matka siihen ettei enää jaksa nousta ylös sängystä. Tosin masennushan näkyy (tai ei näy) eri tavalla eri ihmisillä. Jotkut kykenevät toimimaan lähes normaalisti, niin, ettei kanssaihmiset ainakaan huomaa kuin mahdollisesti pienen väsymyksen kasvoilta. Sama ihminen voi päivisin käydä töissä ja olla aktiivinen, mutta loppuajan itkeä silmät päästään ja vaipua epätoivon syövereihin kun kukaan ei näe. Nimimerkillä kokemusta on.
Miten sitten toimia, jos huomaa läheisen olevan allapäin tai selkeästi masentunut? Monilla meistä tulee pakottava tarve "tsempata". Ihan kuin sillä tavalla voisi pyyhkiä toisen olon paremmaksi. Monesti tsemppaamisella tekee juuri päinvastoin. Saa toiselle vielä huonomman olon, että hitto kun en nyt pysty edes olemaan positiivisempi tai "nostamaan häntää pystyyn".
Näitä "reipastu nyt vaan" -tapauksia yhdistää monesti toinenkin asia. He eivät kykene tai halua keskustella kipeistä asioista niiden oikeilla nimillä, vaan mieluummin ollaan puhumatta niistä ja sen sijaan paetaan "paistaa se aurinko risukasaankin" -tyyppiseen kieltämiseen. Ja tuodaan esille sitä, että ajatellaan positiivisesti niin elämä kantaa. Jotenkin minä en tuota ihan purematta niele.
Eikö aito positiivisuus ole ennemminkin sitä, että käsittelee asiat sellaisina kuin ne ovat ja huolimatta pimeistä hetkistä sitä jaksaa aina nousta ylös ja jatkaa elämää?
Elämä ei ole pelkkää aurinkoa ja kukkasia, joskus se on sanalla sanoen paskaa, mutta elämä on.

Loppujen lopuksi pelkkä auringonpaiste olisi varmaan aika ykstoikkoista.

torstai 26. lokakuuta 2017

Voi kun olisin tajunnut

Tiedättekö sen tunteen, kun on mokannut pahasti? Kun sitä joutuu miettimään, että mitä ihmettä tapahtui tai miksi toimi niin kuin toimi? Virheistä oppii, sanotaan. Pahimmalla hetkellä se ei paljon lohduta, vaan sitä toivoisi voivansa vajota maan alle tai vähintäänkin vetää peiton pään yli ja olla piilossa pahalta maailmalta. Tai omalta itseltään.

Miten sitä ihminen elääkään monesti oletuksien mukaan? Ei osaa miettiä asioita joka kannalta, vaan porskuttaa menemään sen enempää ajattelematta. Sitten kun elämä pysäyttää totaalisesti heittämällä silmille asian, jonka olisi voinut välttää ajattelemalla enemmän ja käyttäytymällä toisin.. Voi kun olisin tajunnut. Missä on elämän pikakelausnappula, josta voisi kelata vähän taaksepäin ja tehdä toisin? Siinä hetkessä siitä nappulasta maksaisi mielellään ja paljon. Sen sijaan omista teoistaan tai tekemättä jättämisistään joutuu maksamaan ja kalliisti. Elämä on.

Itselle pitää olla armollinen. Onhan se niinkin. Pitäisi osata antaa anteeksi omat typeryydet, varsinkin jos ne eivät ole tahallisia. Oppia niistä ja jatkaa elämää entistä vahvempana tai ainakin viisaampana. Ymmärtää ne faktat, jonka mukaan on milloinkin toiminut tuntuivat ne miten typeriltä tahansa jälkeenpäin. Ihminen on inhimillinen olento. Virheet kuuluvat elämään. Ja blaa blaa blaa. Totta joka sana, mutta.. Voi kun olisi tajunnut toimia toisin. Voi kun voisi saada uuden mahdollisuuden. Voi kun..

Elämään kuuluu ylä- ja alamäkiä, mutta voi kunpa se voisi olla pelkkää nousua.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Lapset maksavat aikuisten itsekkyydestä

Uusperhe on tänä päivänä hyvin yleinen perhemalli. Sen haastavuus on kuitenkin ihan eri luokkaa kuin ns. ydinperheen. Kun samassa sopassa on pahimmillaan exät, nyxät, sinun, minun ja meidän lapset niin siinä riittää palapeliä kerrakseen.
Miksi kuitenkin monesti unohtuu se kaikkein tärkein: lasten paras?

Mikä sitten on lapselle parasta?
Se, että aikuisilla on keskenään hyvät ja rakentavat välit. Lapset eivät lokeroi ja ajattele kuka on kenenkin exä tai nyxä tai mitä.. Lapset haluavat, että kaikki heille tärkeät ihmiset ovat heidän elämässään mahdollisimman luonnollisesti. Tämä valitettavasti unohtuu, jos aikuisilla on keskenään kitkaa syystä tai toisesta.
Miten sitten rakentaa hyvät välit aikuisten kesken? Siinä ei valitettavasti riitä, jos yksi haluaa sitä. Kaikkien uusperheen aikuisten on ymmärrettävä lapsen paras ja puhallettava yhteiseen hiileen. Kestettävä se tosiasia, että lapsilla on omat vanhemmat, jotka erosta huolimatta ovat lapsen vanhemmat hamaan hautaan saakka ja näin ollen toistensa elämässä.

Itse en ole koskaan ymmärtänyt sitä tyyliä, joka tuntuu olevan se "normaali" tapa toimia. Kun pari eroaa, niin exän kanssa ollaan mahdollisimman vähän tekemisissä vaikka olisi niitä yhteisiä lapsiakin. Otetaan asenne, että "toi exä nyt ei todellakaan tule meille kahville" ja muuta vastaavaa. Miksi ei voisi tulla? Mikä sen hienompaa lapselle, että uusperheen kaikki aikuiset voivat olla sujuvissa väleissä ja luoda lapselle turvallisen perustan, vaikka aikuisia nyt vaan sattuu lapsen elämässä olemaan enemmän kuin kaksi? Miksi on hyväksyttävämpää puhua exästä ikävään sävyyn ja ikään kuin sillä alleviivata eroa?
Vanhempien ero on lapselle aina kriisi. Miksi sitä pitäisi pahentaa sillä, että osoitetaan lapselle tavalla tai toisella, ettei enää tulla toimeen?

Monestihan eronnut pariskunta pystyy käyttäytymään aikuismaisesti eron jälkeen niin kauan, kunnes tulee uusia kumppaneita kuvioon. Silloin vasta punnitaan vanhemmuus. Pystyykö vanhempi asettumaan lapsen asemaan ja osoittamaan myös uudelle kumppanille, että exän kanssa ollaan hyvissä väleissä lasten takia? Johan sana "yhteishuoltajuus" kertoo, että lapsia huolletaan yhdessä. Se ei tarkoita, että exän kanssa tarvitsisi hengailla yhtään enempää kuin lasten asiat vaativat, mutta aikuisuuden mittari on myös se, että pystyy asettamaan omat tunteensa erilliseksi ja toimimaan lasten edun mukaisesti.
Lasten edun mukaista tuskin on, että vanhemmat eivät pysty keskustelemaan tai tekevät sen pitkin hampain ja vain kun se on täysin välttämätöntä. Mikäli uusi kumppani ei pysty käsittelemään ex-pariskunnan hyviä välejä tai yrittää niitä jopa torperoida, niin vastuullista vanhemmuutta on ottaa asia puheeksi ja lopettaa moinen käytös. Tämä toki saattaa tietää mutkia uuteen suhteeseen, jota monikaan ei ole valmis kestämään. Mieluummin sotketaan tai tuhotaan hyvät välit exään ja sitä kautta viedään pohja lasten yhteishuoltajuudelta. Oma henkilökohtainen onni laitetaan lasten onnen edelle. Inhimillistä ehkä, mutta näin kahden lapsen eronneena äitinä en arvosta moista kovin korkealle. Jos oman onnen ehtona on yhteishuoltajuuden sujuvuuden katkaiseminen ja sitä kautta lasten tasapainon horjuttaminen, miten hyvällä pohjalla se onni oikeasti on?

Uusperhekuvio on varmasti haastavaa aina, mutta uskon, että tarpeeksi aikuiset ja itsensä kanssa sinut olevat ihmiset saavat sen toimimaan ja sitä kautta pystyvät rakentamaan huikean vahvan pohjan erolapsien tulevaisuudelle. Suuri haaste on, että uusperhekuviossa noita tarpeeksi aikuisia ja terveen itsetunnon omaavia pitää olla useampia.
Itsekkyys sopii huonosti uusperhekuvioon. Se tuhoaa pahimmillaan kaiken, minkä eteen on tehty töitä eron jälkeen. Ja mikä ikävintä, aikuisten ihmisten itsekkyydestä maksavat lapset, jotka ovat tilanteeseen täysin syyttömiä.