keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Lapset maksavat aikuisten itsekkyydestä

Uusperhe on tänä päivänä hyvin yleinen perhemalli. Sen haastavuus on kuitenkin ihan eri luokkaa kuin ns. ydinperheen. Kun samassa sopassa on pahimmillaan exät, nyxät, sinun, minun ja meidän lapset niin siinä riittää palapeliä kerrakseen.
Miksi kuitenkin monesti unohtuu se kaikkein tärkein: lasten paras?

Mikä sitten on lapselle parasta?
Se, että aikuisilla on keskenään hyvät ja rakentavat välit. Lapset eivät lokeroi ja ajattele kuka on kenenkin exä tai nyxä tai mitä.. Lapset haluavat, että kaikki heille tärkeät ihmiset ovat heidän elämässään mahdollisimman luonnollisesti. Tämä valitettavasti unohtuu, jos aikuisilla on keskenään kitkaa syystä tai toisesta.
Miten sitten rakentaa hyvät välit aikuisten kesken? Siinä ei valitettavasti riitä, jos yksi haluaa sitä. Kaikkien uusperheen aikuisten on ymmärrettävä lapsen paras ja puhallettava yhteiseen hiileen. Kestettävä se tosiasia, että lapsilla on omat vanhemmat, jotka erosta huolimatta ovat lapsen vanhemmat hamaan hautaan saakka ja näin ollen toistensa elämässä.

Itse en ole koskaan ymmärtänyt sitä tyyliä, joka tuntuu olevan se "normaali" tapa toimia. Kun pari eroaa, niin exän kanssa ollaan mahdollisimman vähän tekemisissä vaikka olisi niitä yhteisiä lapsiakin. Otetaan asenne, että "toi exä nyt ei todellakaan tule meille kahville" ja muuta vastaavaa. Miksi ei voisi tulla? Mikä sen hienompaa lapselle, että uusperheen kaikki aikuiset voivat olla sujuvissa väleissä ja luoda lapselle turvallisen perustan, vaikka aikuisia nyt vaan sattuu lapsen elämässä olemaan enemmän kuin kaksi? Miksi on hyväksyttävämpää puhua exästä ikävään sävyyn ja ikään kuin sillä alleviivata eroa?
Vanhempien ero on lapselle aina kriisi. Miksi sitä pitäisi pahentaa sillä, että osoitetaan lapselle tavalla tai toisella, ettei enää tulla toimeen?

Monestihan eronnut pariskunta pystyy käyttäytymään aikuismaisesti eron jälkeen niin kauan, kunnes tulee uusia kumppaneita kuvioon. Silloin vasta punnitaan vanhemmuus. Pystyykö vanhempi asettumaan lapsen asemaan ja osoittamaan myös uudelle kumppanille, että exän kanssa ollaan hyvissä väleissä lasten takia? Johan sana "yhteishuoltajuus" kertoo, että lapsia huolletaan yhdessä. Se ei tarkoita, että exän kanssa tarvitsisi hengailla yhtään enempää kuin lasten asiat vaativat, mutta aikuisuuden mittari on myös se, että pystyy asettamaan omat tunteensa erilliseksi ja toimimaan lasten edun mukaisesti.
Lasten edun mukaista tuskin on, että vanhemmat eivät pysty keskustelemaan tai tekevät sen pitkin hampain ja vain kun se on täysin välttämätöntä. Mikäli uusi kumppani ei pysty käsittelemään ex-pariskunnan hyviä välejä tai yrittää niitä jopa torperoida, niin vastuullista vanhemmuutta on ottaa asia puheeksi ja lopettaa moinen käytös. Tämä toki saattaa tietää mutkia uuteen suhteeseen, jota monikaan ei ole valmis kestämään. Mieluummin sotketaan tai tuhotaan hyvät välit exään ja sitä kautta viedään pohja lasten yhteishuoltajuudelta. Oma henkilökohtainen onni laitetaan lasten onnen edelle. Inhimillistä ehkä, mutta näin kahden lapsen eronneena äitinä en arvosta moista kovin korkealle. Jos oman onnen ehtona on yhteishuoltajuuden sujuvuuden katkaiseminen ja sitä kautta lasten tasapainon horjuttaminen, miten hyvällä pohjalla se onni oikeasti on?

Uusperhekuvio on varmasti haastavaa aina, mutta uskon, että tarpeeksi aikuiset ja itsensä kanssa sinut olevat ihmiset saavat sen toimimaan ja sitä kautta pystyvät rakentamaan huikean vahvan pohjan erolapsien tulevaisuudelle. Suuri haaste on, että uusperhekuviossa noita tarpeeksi aikuisia ja terveen itsetunnon omaavia pitää olla useampia.
Itsekkyys sopii huonosti uusperhekuvioon. Se tuhoaa pahimmillaan kaiken, minkä eteen on tehty töitä eron jälkeen. Ja mikä ikävintä, aikuisten ihmisten itsekkyydestä maksavat lapset, jotka ovat tilanteeseen täysin syyttömiä.


maanantai 28. elokuuta 2017

Laihat vs lihavat

Kuuntelin aamulla radiosta keskustelua siitä, miten tänä päivänä yhä useampi pariskunta tekee sopimuksen pysyä ns. samoissa mitoissa ja saman näköisinä kuin ovat suhteen alussa olleet. Aiheeseen liittyen haastateltiin Tiina Jylhää, joka kiteytti ajatuksen niin, että on toisen ihmisen huomioon ottamista pitää itsestään huolta ja olla huoliteltu ulkonäöltään.
Hirveä myrskyhän siitä nousi.
Päästiin taas siihen laihat vs lihavat keskusteluun, jossa kukaan ei voita ja kaikille tulee paha mieli.

Tiina Jylhä sohaisi ampiaispesään kommentoimalla, että itsensä rupsahtaminen tai lihominen kuitataan monesti sillä, että "on itselle armollinen".
Olla itselle armollinen.. Niin. Miksi lähtökohtaisesti ylipäätään ajatellaan, että kuntoileva ja itsestään huolta pitävä ihminen on armoton itseään kohtaan ja elää takuulla kamalan askeettista elämää, jossa ei ole sijaa nautinnoille? Ja mitä armollista siinä on, että syö epäterveellisesti eikä pidä itsestään huolta? Eikö nimenomaan ole armollista hoitaa itseään? Ääripäät ovat tietenkin asia erikseen.
Toinen hyvä esimerkki on muuten pienten lasten äidit. Ne, joilla vauvakilot ovat kropassa vielä silloinkin kun lapsi on jo koulussa kommentoivat, että he "mieluummin keskittyvät perheeseen kuin itseensä ja että heillä on prioriteetit vähän muualla kuin omassa navassa". Okei. Eli siis äiti, joka karistaa vauvakilot nopeasti ja haluaa näyttää naiselta myös vauvan saamisen jälkeen on itsekäs ja itse asiassa huono äiti? Miksi ihmiset vertailevat itseään toisiin ja puolustelevat omia valintojaan toisia mollaamalla?

Minua on mietityttänyt "kehopositiivisuus" -kampanja, jota on nähty tämän vuoden aikana mm. sosiaalisessa mediassa. Suurinta äläkkää siellä pitävät aiheesta ylipainoiset ihmiset. Miten he ovat ylpeitä omista kiloistaan ja sinut sen kanssa. Ovatko tosiaan? Jos näin oikeasti on, niin sehän on hienoa.
On totta, että media ihannoi hoikkia, kauniita ja hyväkuntoisia ihmisiä ja sen äärimmäisyyksiin (esim. kuvamuokkaukset) vieminen luo varmasti esimerkiksi lapsille ja nuorille valtavia paineita. Eikö ole kuitenkin vanhempien vastuulla luoda lapsille vahva itsetunto, joka perustuu johonkin muuhun kuin ulkonäköön? Ulkonäkö on joka tapauksessa katoavaista ja muuttuvaista, vaikka kuinka huolehtisit itsestäsi.

Enemmän näissä kehopositiivisuus ym. kampanjoissa nostaisin puheenaiheeksi ihmisten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin, niin henkisen kuin fyysisenkin. Ei ole väliä oletko laiha, lihava vai minkä näköinen kunhan VOI HYVIN. On vaikea uskoa, että ihminen joka on valtavan ylipainoinen voisi hyvin. Se nyt vaan on fakta, että ylipaino tuo monenlaisia fyysisiä ongelmia mukanaan ja sitä ei voi kukaan kiistää. Ja vastaavasti, jos ihminen on hoikka ei silti välttämättä tarkoita, että voi hyvin kokonaisvaltaisesti. Ihminen on kokonaisuus ja jos kaikki palaset ovat kohdallaan, niin silloin ihminen voi kokonaisvaltaisesti hyvin ja siihen pitäisi keskittyä sen sijaan, että huudetaan ulkonäön perään. Itsetunto-ongelmat tuntuvat olevan enemmänkin se nykypäivän vitsaus. Ja niitä esiintyy laajasti ikään, sukupuoleen, kokoon tai ulkonäköön katsomatta.

Kokonaisvaltaisen tasapainon löytäminen pitäisi olla kaikkien ihmisten päämäärä, koska silloin elämä soljuu eteenpäin huomattavasti mukavammin.

Peace & love, people! <3

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Särkynyt sydän suistaa kehon hälytystilaan

Kaikkihan sen tietävät, että stressi vaikuttaa kokonaisvaltaisesti ihmisen hyvinvointiin. Olen sen itse joutunut kokemaan aiemminkin, mutta taas pääsi yllättämään se, miten nopeasti kaikki voikaan tapahtua.
Minäkin, joka näistä asioista aika paljon olen kartalla, joudun huomaamaan oman pienuuteni kun keho reagoi henkiseen stressiin.
En edes ole mennyt niihin tavallisimpiin ansoihin, joihin moni stressaantunut menee ja päätyy näin vain pahentamaan omaa tilannettaan. Stressaantuneena nimittäin juuri se oma hyvinvointi ja siihen panostaminen jää hyvin usein toissijaiseksi ja sitä painvastoin tulee syötyä vähän mitä sattuu ja miten sattuu, liikunta harvemmin kiinnostaa lainkaan tai päinvastoin sitä rääkkää itseään liikaakin. Tai sitten sitä laittaa itselle mahdollisimman tiukat aikataulut, ettei tarvitsisi olla oman päänsä kanssa.
Olen kuitenkin oppinut läksyni ja oppinut myös pitämään huolta itsestäni erityisen hyvin silloin, kun elämässä on vastoinkäymisiä.

Joskus elämä pääsee kuitenkin yllättämään eikä mitkään opit auta, kun keho reagoi mielen kuohuntaan. Kun samaan aikaan sydän särkyy, työstressi pukkaa päälle ja hyperaktiivinen arki pyörii on soppa valmis.
Yritä siinä sitten pitää paketti koossa, kun päinvastoin mieli tekisi painua peiton alle ja herätä joskus ensi keväänä.
Olen toki ennenkin päässyt yli kaikenlaisista elämän myllerryksistä, joten kokemus sentään hieman lohduttaa. Että kyllä tämä tästä taas ja aika parantaa haavat ja niin edelleen.

On silti mielenkiintoista, miten keho toimii. Ja eiväthän kaikki reagoi stressiin tai elämän mullistuksiin samalla tavalla. Itselläni ensimmäinen vihje on yleensä uniongelmat. Ennen ajattelin, että tunnistan ajoissa oman kehoni viestit, mutta ei se ihan niin taida mennäkään.
Olen kärsinyt nyt kuukauden verran uniongelmista. Herään joka yö klo 4. Lähes minuutilleen. Tämä lienee tuttua monelle muullekin stressaantuneelle.
Kun huomasin tämän ongelman nostavan päätään aloin kiinnittämään huomiota iltoihin ja rauhoittamaan niitä, jotta unelle olisi mahdollisimman hyvä pohja. Vaan eipä ole auttanut.
Nyt sitten ovat tulleet vatsaongelmat. Vaikka ravintoni ei ole muuttunut mihinkään! En ole alkanut syömään epäterveellisesti tai epäsäännöllisesti vaan kaikki on niin kuin ennenkin.
Paitsi ettei ole. Sydän särkyneenä, mieli apeana ja pää täynnä aikatauluja - ei siinä paljon hyvä ravinto auta. Tosin siinä mielessä auttaa, ettei se ainakaan pahenna tilannetta toisin kuin silloin, jos heittäytyisin yhtäkkiä mäkkärilinjalle. Tai lopettaisin syömisen kokonaan, joka sekin on monelle stressaantuneelle tuttu juttu.

Mikä sitten auttaa?
Koska huomaan oman kehoni käyvän nyt aika kovilla stressikierroksilla (mm. uni- ja vatsaongelmat, kohonnut leposyke..) olen päättänyt yksinkertaisesti rauhoittaa tilannetta niin paljon kuin mahdollista. Syön mahdollisimman hyvin ja terveellisesti, vaikka ruoka ei juuri maistu. Luen ajankohtaista kirjallisuutta, joka antaa voimaa ja ymmärrystä erinäisissä asioissa, harrastan sellaista liikuntaa mitä kehoni tarvitsee eli nyt ei ole aika ruoskia kroppaa yhä kovempiin suorituksiin vaan tehdä jotain, minkä huomaa tekevän hyvää. Jokainen kyllä huomaa itse, mihin ylikierroksilla käyvä keho pystyy ja mikä tuntuu hyvältä. Kun saa itsensä rauhoitettua, uniongelmatkin korjaantuvat pikkuhiljaa ja kun saa nukuttua, elämä on taas selkeämpää.
Ja loppujen lopuksihan elämän myrskyissä auttaa vain ja ainoastaan yksi asia: aika.
Akuuttivaiheessa on kuitenkin tärkeää olla lempeä itselle ja tehdä asioita, jotka helpottavat omaa oloa. Kannattaa silti olla varovainen, ettei lähde helpottamaan oloaan erilaisilla riippuvuuksilla tai liian tiukoilla aikatauluilla. Omia ajatuksiaan ei pääse karkuun, vaan ne tulevat kyllä päälle ennemmin tai myöhemmin. Asioiden ja oman stressin käsittely on tärkeää, jotta saa kierteen katkaistua ja elämän taas tasapainoon.

Lempeyttä päivään. <3

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Tankotanssi haastaa kokonaisvaltaisesti

Viikko sitten kirjoitin uudesta projektistani kokeilla uusia liikuntamuotoja.
Otin härkää sarvista ja ilmoittauduin ensi töikseni tankotanssitunnille. Ja tyylilleni uskollisena valitsin heti alkuun kahden tunnin setin, jotta pääsisin kunnolla kiinni tankotanssin saloihin.
Treeni oli lauantaina klo 11. Lähtökohtani eivät olleet ideaaliset, kun takana oli huonosti nukuttu yö ja muutaman päivän heikommin syöminen - johtuen henkilökohtaisista murheista.
Mieliala oli kaikkea muuta kuin innokas uuden oppimiselle, mutta jotenkin automaattiohjauksella sain itseni kammettua treeneihin. Onneksi!

Helsinkiläisen tanssikoulun Pole 4 Fitin Fresh Start! -tunnille (2h) oli osallistunut kirjava porukka, joka helpotti alun jännitystä siitä, että mihin minä 41 vuotias nainen olen itseni taas laittanut.
Kun tulin saliin, oli tilaa tietenkin enää edessä olevilla tangoilla joten sinne vaan eturiviin, mars!

Treenin aluksi tehtiin kunnon lämmittelyt ja venyttelyt, jotta keho olisi valmiimpi tangolla taiteiluun. Tunti eteni pikkuhiljaa haastavampiin liikkeisiin ja vajaan kahden tunnin jälkeen sitä roikuttiin jo pää alaspäin pystysuoralla tangolla. Kyllä, minä etunenässä!
Kertaakaan kahden tunnin aikana ei tullut oloa, että joko tämä kohta loppuu.
Haastavimmiksi liikkeiksi itselleni osoittautuivat tangolla seisominen ja istuminen - kyllä, luit aivan oikein. Istumista ja seisomista pystysuoralla tangolla. :)
Noissa liikkeissä ongelma ei ollut se, etteikö minulta olisi löytynyt voimaa istua tangolla vaan se, että reisien ihoon sattui niin kovaa, että silmissä sumeni. Kuulemma normaalia ja siihen tottuu kun tarpeeksi treenaa. Pakko kai se on uskoa, kun katsoi opettajaa, joka killui tangolla pelkkien jalkojen varassa helpon näköisesti kuin olisi istunut maailman mukavimmalla tuolilla. Tosin hän onkin ollut kyseisen lajin parissa 7 vuotta..

Kaiken kaikkiaan oli mahtavaa huomata, miten 41v keho edelleen taipuu vaikka mihin ja oppii uusia asioita nopeasti. Jei! Vanha tanssija-minä nosti päätään oikein kunnolla ja kun harjoittelimme ns. ballerinavenytystä tangolla, johon oma kehoni taipui hienosti molemmin puolin.. Ei sitä voittajafiilistä pysty sanoin kertomaan. :)
Niinhän siinä siis kävi, että jäin koukkuun tuohon huikean haastavaan lajiin ja ostin sarjakortin tunneille.

Kannattaa ehdottomasti kokeilla niin tätä hienoa lajia kuin muutenkin uusia juttuja. Treenin jälkeen olin innostunut ja aamun murheellinen olotila oli muisto vain. Liikunta tuo aina hyvää mieltä ja onnistuminen myös. Toki se saattaa tuoda myös pieniä kiputiloja (yläkroppa on muuten aika kipeänä..!) ja ruhjeita (kts. kuva alla). :)

Ihanaa ja rentoa sunnuntaita kaikille. <3


Yllättävän vähillä vammoilla selvisin ekoista treeneistä.. :)

Kahden tunnin treenin jälkeen. Väsynyt mutta onnellinen.



 


perjantai 28. heinäkuuta 2017

Nelikymppisen naisen keho taipuu uusiin lajeihin -vai taipuuko?

Viime syksynä sain treenikärpäsen pureman ja siitä saakka olen käynyt rakentamassa lihaskuntoani aika tiiviisti. Salitreeni oli aiemmin mielestäni tosi tylsää, mutta nyt löysin kannustajan, joka haastoi riittävän tiukasti ja sehän sopii minulle. Tästä kirjoitinkin ihan oman jutun aiemmin Tsemppaajalla on väliä.

Tässä iässä kroppa väistämättä toimii hieman eri tavalla kuin parikymppisenä ja se vaan täytyy ottaa huomioon. Kehonhuolto on myös äärimmäisen tärkeää, sillä nelikymppisen kroppa on herkempi rasitukselle. Itselläni varsinkin salitreeni jäykistää kehoa, jos venyttely ja kehoa avaavat liikkeet meinaavat unohtua. Monipuolinen treeni lienee keholle kaikista parasta ja nyt ajattelinkin aloittaa siitä ihan oman projektin.

Kesä on mennyt treenin puolesta aika rauhallisesti, mutta täysin laakereilla en ole kuitenkaan lepäillyt. Olen myös huomannut, että rauhallisempi treenitahti on tehnyt keholle ihan hyvää.
Nyt alkaa kuitenkin mieli herätä selkeästi uuteen treeni-intoon ja koska tykkään haasteista, niin päätin alkavan syksyn aikana kokeilla lajeja, joita en ole aiemmin kokeillut. Keho on lähtökohtaisesti laiska ja kehitystä tapahtuu vain, jos sille annetaan tasaisin väliajoin jotain erilaista. Salitreenissäkin on tärkeä muistaa lisätä reippaasti painoja tasaisin väliajoin ja muuttaa treeniohjelmaa, jotta kroppa joutuu töihin.

Uusien lajien kokeilulla haastan paitsi kehoni niin myös mieleni. Olen aika kilpailuhenkinen ja siihen tietysti liittyy se, ettei päästä itseään kovin helpolla. Liikunnan suhteen joudun nykyään toistuvasti sen tosiasian eteen, että pää kyllä tekisi mutta kroppa pistää vastaan - tämä liittyy osaltaan siihen, että nuorempana olin hyvä lähes kaikenlaisessa urheilussa. Tai jos en ollut hyvä, niin kovalla sisulla ja päättäväisyydellä onnistuin. Nythän se onkin haasteellista, kun sama sisukkuus ja päättäväisyys ovat edelleen olemassa, mutta kroppaan on muodostunut iän myötä kaikenlaisia rajoitteita.
Mutta enhän minä olisi minä, jos antaisin sen häiritä. :)

Toki viime syksynä alkaneen treeni-innostuksen myötä olen tässä vajaan vuoden aikana haastanut itseäni kokeilemalla muutamia uusia liikuntamuotoja, mutta nyt haluan heittäytyä sille tielle ihan tosissaan. Tähän saakka ne kokeilut ovat olleet sellaisia, jotka ovat toki fyysisesti haastavia mutta joihin olen jo valmiiksi tiennyt pystyväni. On siis aika siirtyä itsensä haastamisessa seuraavalle tasolle. :)

Monenlaisia uusia lajeja pyörii päässä, joita haluan kokeilla ja tapani mukaan en todellakaan taida aloittaa helpoimmasta päästä.. Ensimmäinen kokeiluni tulee nimittäin olemaan tankotanssi. Ensi viikolla. Apua.

Stay tuned. :)


Lenkkeily saa ajatukset järjestykseen



Salitreeni voikin olla kivaa!

Tänä kesänä vanha fillarini on joutunut koetukselle. Ensi vuonna ehkä aika ostaa uusi.


Toinen kotini. Salitreeni ei tarvitse olla pelkkää laitteissa rimpuilua. Cross training -harjoittelu on rankkaa, mutta niiiiin palkitsevaa.



 

maanantai 15. toukokuuta 2017

Parisuhdekiemurat vaikuttavat hyvinvointiin kokonaisvaltaisesti

Olen aiemminkin pyöritellyt täällä blogissani parisuhteisiin liittyviä asioita. Mikä siinä onkin, että parisuhdekiemurat vaikuttavat isosti ihmisten kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin?
Näin nelikymppisenä ne kiemurat ovat monesti todellakin kiemuroita. Ja tämän osalta otanta ei rajoitu ainoastaan omiin kokemuksiini.

Nelikymppisillä ruuhkavuodet ovat pahimmillaan. Lapset ovat monesti vielä melko pieniä, työ vie paljon aikaa, omasta hyvinvoinnistakin havahdutaan viimeistään tässä vaiheessa pitämään huolta tai ainakin huomataan, että enää ei voi mennä sillä "Luojan luomalla", vaan kroppa alkaa väkisinkin vaatimaan liikuntaa ja ravintoonkin pitäisi keskittyä aiempaa enemmän.. Muuten sitä saa sitten kärsiä jos jonkinlaisesti krempasta, sillä uskokaa tai älkää, ikä tuo vähän kaikenlaista mukanaan.

Sitten on se rakkaus. Jos niin mukavasti käy, että sellaiseen ehtii jossain välissä törmätä, niin sehän pistää koko kiireisen arjen päälaelleen. Ja onhan se ihana asia.
Parisuhteen ylläpitäminen eronneena keski-ikäisenä vanhempana on ihan oma lajinsa. Ne, jotka siinä onnistuvat ansaitsisivat jonkinlaisen palkinnon. Tai ehkäpä se onnellinen parisuhde siinä vaiheessa on todellakin se palkinto, jota osaa arvostaa.
Työn, lasten, harrastusten ja uuden ihmisen yhteensovittaminen omaan arkeen on aikamoinen yhtälö. Ehkäpä juuri siksi moni haluaakin pitää ne erillään.
Jossain vaiheessa tällaista parisuhdetta nimittäin tulee yleensä se hetki, että parisuhteen toinen osapuoli haluaa niin sanotusti edetä ja toisen mielestä onkin kivaa pitää parisuhde kokonaan omana yksikkönään erillään kaikesta arjesta. Tämä on käsittääkseni aika yleistä ja arvatkaa muuten huviksenne, mikä on sukupuolijakauma tässä kuviossa, vaikka eihän koskaan saisi tietysti yleistää.
Eikö luulisi olevan varsin selvää, että kun rakastutaan ja halutaan olla yhdessä niin kaikenlainen vitkuttelu, soutaminen ja huopaaminen on vaan ajanhukkaa joka ei varsinaisesti rakenna luottamusta yhteiseen tulevaisuuteen?
Niin. Mielipiteitä on tässäkin varmasti yhtä monta kuin ihmisiäkin.
Ja onhan se ihan eri asia rakastua nuorena ja lapsettomana, kun olet vastuussa vain ja ainoastaan itsestäsi, kuin sitten keski-ikäisenä, eronneena vanhempana. Pakkohan sitä on siinä vaiheessa miettiä muutakin kuin omaa napaa.

Eiköhän kuitenkin jokaisessa parisuhteessa ole tärkeää juuri se, että yritetään ottaa toisen tunteet ja toiveet huomioon sen sijaan, että itsepäisesti mennään oman mielen mukaan. "My way or highway" -tyyppinen ajattelu on valitettavan yleistä tänä päivänä ainakin eronneiden vanhempien parisuhderintamalla. Monella on raskas avioliitto takana, jossa ollaan roikuttu lasten tai jonkun muun asian takia. Sitten sitä ajatellaan uuden rakkauden edessä, että tällä kertaa teen just niin kuin itse haluan! Osaksi varmasti ihan tervettä itsekkyyttä, mutta jossain vaiheessa saattaa olla ihan hyvä tarkistaa omaa toimintaansa. Ihan vaan, ettei oman itsekkyyden ja ehdottomuuden takia mokaa uutta mahdollisuutta onnelliseen parisuhteeseen. Onnellinen ja tasapainoinen parisuhde vaatii nimittäin kompromisseja!
Onnistuessaan suhde antaa kuitenkin voimaa ja energiaa, joka vaikuttaa ihmisen hyvinvointiin varsin merkittävästi.

Onnea ja iloa viikkoon! <3


perjantai 21. huhtikuuta 2017

Kiitollisuutta ruuhkavuosien puristuksessa

Ajattelin kirjoittaa itselleni ajankohtaisesta aiheesta, joka askarruttaa välillä enemmän ja välillä vähemmän.
Ruuhkavuodet, nuo kaikkien lapsiperheiden tuntemat vuodet, jotka periaatteessa pitäisi olla ihmisen parasta ja energisintä aikaa. Ja varmaan ne sitä ovatkin, sillä eihän sitä myllytystä muuten kukaan jaksaisi.
Itselläni on varmaan aika tyypillinen tarina tältä osin: kolmenkympin kieppeillä iski valtava pesänrakennusvietti, jonka seurauksena paketti piti saada kuntoon mahdollisimman nopeasti. Kaksi lasta, rivitalo, koira, avioliitto.. Jota seurasikin sitten burnout, työttömyys, avioero ja rivitalon muuttuminen kerrostalo-asunnoksi.
Mutta aikansa kutakin. Lapset kasvavat ja sitä kautta ainakin yöt saa nukuttua, vaikka muunlaisia huolia toki tulee eteen vähän väliä lasten kanssa.

Nyt elän lasten ja koiran kanssa hyvää arkea. Lapset ovat jo reippaita naisen alkuja, meillä on kaunis koti ja minulla haastava ja mielenkiintoinen työ.
Arki rullaa ja pysyy kasassa kiitos hyvän organisointikykyni. Mutta onhan se haasteellista. Hyvä esimerkki tältä viikolta, kun itse sairastuin pahaan flunssavirukseen, joka käytännössä tainnutti sohvan pohjalle. Siihen vielä kuopuksen vakava allerginen reaktio, jonka vuoksi olimme yhden päivän sairaalassa, niin onhan siinä koukeroita kerrakseen jo pelkästään kotipuolessa, puhumattakaan siitä, miten työt painavat päälle ja kasautuvat sairasloman aikana. Kuuluuhan ruuhkavuosiin olennaisena osana yleensä juurikin se vaativa työ.

Välillä sitä pysähtyy miettimään, että mikä järki tässä kaikessa on. Kaikilla, ainakin omassa lähipiirissäni, tuntuu olevan koko ajan kiire. Elämä on yhtä suorittamista ja kalenterin kanssa elämistä. Lähtökohtaisesti tykkään kyllä itse touhuta vähän koko ajan, mutta välillä pyöritys käy niin kovaksi, että kaiken tarkoitusta alkaa väkisinkin miettimään.

Ainakin näin eronneena kahden lapsen työssäkäyvänä äitinä tuntuu, että vuorokaudessa ei kerta kaikkiaan ole riittävästi tunteja. Kun lasten, koiran ja työn lisäksi laitetaan vielä rakkauselämä, tai sen yrittäminen, niin välillä tekisi mieli heittäytyä lattialle huutamaan, niin kuin lapset tekevät kun asiat eivät suju. "Ole armollinen itsellesi", huudetaan kaikenlaisissa elämäntaito-oppaissa ja kirjoituksissa. Kyllä se on niin, että vaikka sitä olisi miten armollinen, niin kalenteri ei siitä tule yhtään väljemmäksi eikä tunteja tule lisää vuorokauteen. Olen aina ollut sitä mieltä, että aika riittää kyllä niille asioille, joita pitää tärkeinä. Joo.. Periaatteessa varmaan näin. Käytännössä ainakin hetkittäin ei ihan aina onnistu.

Kaiken pyörremyrskyn keskellä tulee silti kiitollisuus kaikesta. Että on tämä kaikki, jonka vuoksi pusertaa. Kun vaan muistaisi sen tarpeeksi usein.
Onneksi lapset ovat hyviä muistuttamaan, niin kuin meillä tapahtui tänä aamuna. Oloni on edelleen heikko koko viikon sairastamisen jälkeen ja jotenkin kaikki tuntuu tahmealta. Lähdin viemään kuopustani koululle ja siellä pieni eskarilaiseni juoksi perääni kolmesti halimaan, vaikka normaalisti halitaan vaan yhden kerran. Viimeisellä kerralla kysyin, että "mikäs nyt noin halituttaa", johon tyttö vastasi että: "No kun äiti sä oot niin ihana".

Ehkä olen jossain onnistunut.

<3