sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Ei heilaa helluntaina

"Jos ei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä", kuuluu vanha sanonta. Kaikenlaisia väännöksiäkin tuosta on tehty, joista itseäni naurattaa tällä hetkellä eniten yksi, johon juuri törmäsin netissä. Se ei liene kovin laajalti levinnyt.. "Jos ei heilaa helluntaina, niin ei v***u sitten". :)

Olen paljon ruotinut täällä blogissani parisuhteisiin liittyviä asioita. Myös yksinäisyydestä olen kirjoittanut jonkin verran. Kaikki jutut osuvat jollakin tavalla omakohtaisiin kokemuksiin, niin tämä helluntain juttukin.

Olen aina ollut aika itsenäinen. Aikanaan ajattelin, että lapset, perhe tai avioliitto eivät ole minua varten. Kaikki on onneksi tullut koettua. Varsinkin lapsistani olen joka päivä kiitollinen ja onnellinen.
Elämä harvoin menee niinkuin suunnittelee tai ajattelee sen menevän. En minäkään ajatellut olevani yksin 43-vuotiaana. Niin se elämä vaan on kuljettanut ja mikäs tässä ollessa, kaikki on hyvin kuitenkin.

Uskon, että kaikki mitä elämä tuo meille eteen opettaa tai koulii meitä johonkin suuntaan. Olen itse kasvanut ihmisenä hyvin paljon viimeisen viiden vuoden aikana, johon kuuluu paljon kaikenlaista turbulenssia henkilökohtaisen elämän puolella. Käännöksiä ja draamaa on ollut yhdelle ihmiselle aika paljon, mutta olen aika kovapäinen joten ehkäpä elämän on pitänyt tuoda elämääni kaikki se, jotta jonkinlainen pysähdys tapahtuu. Tiedä häntä.
Ainakin olen oppinut huomaamaan ja nauttimaan pienistä asioista elämässä. Ja arvostamaan niitä rakkaita, jotka elämässäni ovat. Ja ymmärtänyt myös sen, että onni ei ole kiinni toisesta ihmisestä.

Ei se toki poista sitä tosiasiaa, että kaipaan elämääni ihmistä, jonka kanssa voisin jakaa arkea, juhlaa ja ihan vaan elämää. Mutta tuon alussa mainitsemani epäsovinnaisen lausahduksen tyyliin; jos sitä ihmistä ei löydy, niin ei v***u sitten. :)

Aurinkoista helluntaita!


keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Annetaan kaikkien kukkien kukkia

Paljonko sinä vietät aikaasi miettimällä kanssaihmisten mielipiteitä tai rakentelemalla erilaisia skenaarioita siitä, miten asiat mahdolliset tulevat menemään milloinkin?
Tänä päivänä puhutaan paljon hetkessä elämisen tärkeydestä, mutta moniko meistä siihen oikeasti kykenee?
On varmasti ihan normaalia ja hyväkin asia, että hiukan miettii ympärillään olevia ihmisiä, mutta kannattaa myös miettiä sitä, minkälaisen painoarvon antaa toisten ihmisten ajatuksille, mielipiteille ja teoille.

Olen itse rimpuillut paljon elämässäni, etsinyt paikkaani ja miettinyt, että miksi tulee kuraa niskaan vähän sieltä ja täältä.
Tässä matkan varrella olen saanut kaikenlaisia "herätyksiä", kuten vaikkapa sen, että oma asenne on avainasemassa monessakin asiassa.
Viime aikoina olen kuitenkin herännyt myös siihen ajatukseen, että olen antanut todella ison painoarvon toisten ihmisten mielipiteille monissa asioissa. Hämmentävää sinänsä, koska olen kuvitellut olevani oman tieni kulkija, joka menee tarvittaessa vaikka läpi harmaan kiven. Toki menenkin, mutta tarvitseeko niin olla aina ja jokaisessa asiassa? Se lienee hyvä kysymys.

Sinnikkyys ja periksiantamattomuus ovat hyviä ominaisuuksia, joista on paljon hyötyä elämässä. Joskus niistä voi olla myös massiivista haittaa. Kaatuuko maailma, jos ei aina nouse barrikadeille vaikka kuinka korpeaisi tai kokisi jäävänsä alakynteen oman mielipiteensä tai asiansa kanssa? "Valitse taistelut, jotka voit voittaa", ohjeisti joskus kauan sitten yksi tuttuni. Se on erittäin hyvä neuvo!

Hyvä neuvo on myös se, että antaa kaikkien kukkien kukkia. Meitä on niin sanotusti moneen junaan, joten kuka minä olen sanomaan että vaikkapa jonkun toisen mielipide, tyyli tehdä asioita tai tapa elää, olisi jollain tavalla vähemmän oikein kuin omani?

Meillä kaikilla on omat arvomme, jonka mukaan teemme asioita. Jos tuntee takkuilevansa oman elämänsä, ympäristönsä tai ihmisten kanssa jatkuvasti, kannattaa ehkä kirkastaa itselleen omat arvonsa ja oma maailmankuvansa. Ja sen jälkeen alkaa tehdä valintoja niiden mukaisesti.
Jos jatkuvasti elää omien arvojensa vastaisesti on paitsi kiukkuinen, niin myös voimaton ja turhautunut. Tuulimyllyjä vastaan eläminen on jatkuvaa taistelua, jota ei pidemmän päälle kannata jatkaa.
Tämä tuskin tarkoittaa sitä, että elämä on jatkossakaan täyttä harmoniaa sataprosenttisesti, mutta ainakin sisäinen rauha on useammin läsnä. Uskoisin.

Rauhallista loppuviikkoa kaikille. <3

Yksi lempipaikoistani! Täällä sielu lepää ja ajatukset selviää. 

maanantai 6. toukokuuta 2019

Ovatko tavoitteesi elämässä sinun vai jonkun muun?

Kaikilla meillä on tavoitteita, haaveita ja arvoja elämässämme. Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, ovatko ne todella sinun? Vai elätkö jonkun muun elämää?

Yhteiskunta jo pelkästään luo tietynlaista painetta vaikkapa parisuhdetta ajatellen. "Hyväksyttävää" on, että kun aloitetaan seurustelu, niin taival jatkuu yhteenmuutolla, kihloilla, avioliitolla ja lapsilla. Tuo kuvio elää edelleen vahvana huolimatta kasvavista avioerotilastoista ja siitä tosiasiasta, että kaikenlaisia parisuhde- ja perhejärjestelyjä nykyään löytyy entistä enemmän ja niistä puhutaan myös avoimesti.

Olen kuullut usean eronneen ihmisen esimerkiksi kommentoineen avioliittoaan, että meni naimisiin koska tuntui, että niin "kuuluu" tehdä. Mikä kauhea ajatus. Vai onko se sittenkään niin ihmeellistä? Moniko oikeasti miettii syvällisesti omia valintojaan ja elää rehellisenä itselleen?
Todennäköisesti valitettavan moni antaa ulkoisten tekijöiden vaikuttaa omiin valintoihinsa tai tekemisiinsä.

Entä moniko tekee päivittäin työtä, josta ei juurikaan pidä saati että siitä saisi voimaa ja energiaa? Vai tehdäänkö työtä vain, koska asuntolaina pitää maksaa, lapset ruokkia ja niin edelleen. Haaveillaan lottovoitosta ja mietitään, mitä tehdään sitten kun...
Pimeinä hetkinä sitten pysähdytään miettimään hetkeksi, että voisihan se elämä olla jotain muutakin kunnes realiteetit vievät mennessään ja suorittaminen jatkuu samanlaisena päivästä toiseen. Oravanpyörä ei pysähdy, eikä sen kyydistä voi hypätä koska pelottaa että sattuu.

Moniko voi käsi sydämellä sanoa, että tekee juuri sitä työtä jota haluaa, parisuhde kukoistaa ja vapaa-aika on muutenkin juuri sitä, mitä haluaa sen olevan? Ja voiko elämä olla kaikilta osin sujuvaa, vai onko aina joku osa-alue vähän sinne päin tai rempallaan?

Kuka päättää, mitkä valinnat ovat oikeita, mitkä tavoitteet järkeviä ja haaveet realistisia? Moniko pohjimmiltaan edes osaa vastata kysymykseen; mitä SINÄ haluat? Mitä juuri SINÄ.. Ei vanhempasi, puolisosi, naapurisi, yhteiskunta tai se joku, jonka kuvittelee paheksuvan tai ajattelevan jotain.

Kuka rakentaa sinun elämäsi? Sinä. Ei kukaan muu.




tiistai 16. huhtikuuta 2019

Asiat tärkeysjärjestykseen

Kirjoittaminen tänne blogiin on ollut jäissä, koska arki on vienyt kaiken huomion ja ajan viime aikoina.
Olen kirjoittanut aiemminkin useammankin kerran kokonaiskuormituksesta ja siitä, miten tärkeää olisi pitää elämä balanssissa työn ja vapaa-ajan kesken.

Mutta mistä voi karsia, jos ihan oikeasti elämä on yhtä aikataulujen perässä juoksemista? Itselläni ainakin viimeisen parin kuukauden aikana on ollut todella haasteellista pysyä perässä omissa aikatauluissani. Siinä ei paljon auta, vaikka kuinka olisi hyvä organisoimaan. Kun pyörittää pääsääntöisesti yksin arkea kahden lapsen ja yhden koiran kanssa, ei siinä paljon ole tehtävissä.

Huomaan, että olen alkanut kiinnittämään huomiota aamuruuhkassa metrossa istuessani siihen, miten ihmiset käyttäytyvät. Suurimmalla osalla on hirveä kiire. Ihmiset istuvat nenä kiinni älypuhelimessaan tai puhuvat siihen jälkikasvunsa ollessa toisessa päässä ottamassa vastaan ohjeita siitä, että pitäisi pestä hampaat, syödä aamupalaa, muistaa ottaa reppu mukaan kouluun jne...
Ainakin pääkaupunkiseudulla elää paljon yksinäisiä vanhempia ilman tukiverkostoa. Töissä on pakko käydä, joten ei siinä paljon ole vaihtoehtoja, millä tavalla arjen saa pyörimään. Lapset kasvavat vastuuseen jo pienestä pitäen ja kaikki on otettava irti omasta selkänahasta niin ajallisesti kuin taloudellisestikin.

Itse teen silti lapsille aamiaisen joka aamu ja myös syön yhdessä heidän kanssaan edes sen pienen hetken. Sama tapahtuu iltapalalla.
Viikonloppuna sitten nautitaan rauhallisesta aamusta ilman aikatauluja, ainakin sunnuntaina.
Uskon olevani lasteni saatavilla paljon enemmän kuin vanhemmat keskimäärin, mutta silti huono omatunto painaa välillä. Ja yleinen riittämättömyys milloin mihinkin suuntaan.
Liekö se tämän päivän vanhemman yleisin "tauti"?

Välillä sitä pysähtyy miettimään, mitä mieltä tässä kaikessa juoksemisessa on? Kunnes arki taas painaa päälle ja on mentävä.
Loppujen lopuksi minulle tärkeintä kuitenkin on, kun oma lapsi kietoo illalla kädet kaulan ympärille ja sanoo että "äiti, sä oot rakas". Millään muulla ei ole kovin suurta merkitystä.


Aurinkoa viikkoon kaikille. Muistakaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. <3