Ihminen haluaa tulla nähdyksi

Kävin pari päivää sitten kuuntelemassa Jari Sarasvuon "Terveyskarma" -luentoa ihan silkasta mielenkiinnosta.
Luento oli.. no.. mielenkiintoinen. Rönsyilevää, paikoitellen jopa saarnaamista muistuttavaa yksinpuhelua.
Monia hyviä pointteja, jotka tunnistan ja allekirjoitan täysin. Pari lausahdusta jäi erityisesti mieleen. "Elämä itkee ne kyyneleet, jotka silmät kieltäytyvät itkemästä". Aika syvissä vesissä mentiin välillä. Tai sehän varmaan riippui kuuntelijan omasta taustasta. Tuo lausahdus liittyi aiheeseen, miten surematon suru pilaa pikkuhiljaa koko elämän. Ihmiset ovat vähän liiankin tehokkaita sulkemaan ikäviä asioita ns. ulkopuolelle, vaikka käytännössä ne suljetaan syvälle omaan itseen. Häviävätkö ikävät asiat, jos niitä ei käsittele? No eivät.
Toinen lausahdus, jossa ei myöskään ollut mitään uutta, mutta sai jostain syystä huomioni oli "ihminen haluaa tulla nähdyksi". Osuu hyvin tähän päivään, kun työttömiä tulee koko ajan enemmän ja joiden päivät täyttyvät työhakemuksien tekemisestä ja lähettämisestä tai muunlaisesta yrittämisestä "tulla nähdyksi". Miksi työttömien uhkana on masennus? Olisiko yhtenä syynä se, etteivät he tule nähdyksi? Kun kukaan ei kiinnostu heidän työhakemuksistaan, osaamisestaan tai yhteydenotoistaan. Minkälainen ihminen jaksaa päivästä toiseen yrittää, jos ei saa vastakaikua? Millä pitää yllä itsetuntoa, joka on jo ennestään heikko irtisanomisen seurauksena ja joka kolhiintuu jokaisesta "tällä kertaa et valitettavasti päässyt jatkoon"-vastauksesta. Entä ne monet tyhjät yhteydenotot? Miksi ihmisillä on kännykät ja sähköpostit, jos niihin ei vastata? Eikö olisi kohteliasta vastata edes jotain? Antaa joku pieni arvon murunen ihmiselle, joka edes YRITTÄÄ. On nimittäin paljon niitäkin, jotka eivät edes yritä.
Vaikka Sarasvuon luennossa ei juuri uutta asiaa tullut, niin se teki varmasti tehtävänsä. Se sai kuulijat miettimään paitsi omaa osuuttaan elämässään, niin toivottavasti myös sitä, miten kohdella toisia.
Jokainen on toki vastuussa omasta elämästään ja omista valinnoistaan. Jotta maailma olisi vähemmän kylmä paikka, voisihan sitä vähän miettiä, miten huomioi toisia. Vai huomioiko.

Anna Perho rakastaa ruokaa ja saa päänsäryn ruokahysteerikoista

Haastattelin toimittaja Anna Perhoa verkkopalvelu Mindon juttua varten ja ilokseni huomasin, että myös tämä sujuvasanainen nainen vannoo kotiruoan nimeen ja on muutenkin ruoan suhteen kultaisen keskitien ystävä. Loistavaa!
Sain häneltä myös kirjavinkin liittyen tähän minulle niin rakkaaseen aiheeseen, josta aina jaksan paapattaa. ”Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea”, on kirja, jossa kuulemma kiteytetään järkevän syömisen idea viihdyttävällä tavalla. Siispä kirjastoon, mars! Pakkohan tuo on lukea jo ihan senkin vuoksi, jos saisin vaikka vinkkejä omien (varsinkin sen haastavan 3-vuotiaan) lasteni nyrpistelyn vähentämiseen.

Muutenkin Annalla tuntui olevan mielipiteitä, jotka olivat kuin suoraan omasta päästäni. ”Superfoodit tulevat korvistani ulos! Jos ihminen liikkuu ja noudattaa tavallista, ravinteikasta ruokavaliota hän tuskin tarvitsee Andeilta rahdattuja, pölyltä maistuvia jauheita terveytensä vaalimiseen. Liika lisäravinteiden nauttiminen ottaa myös maksan päälle. Ja myös ruokahysteerikot ottavat minua päähän. Ei ole päivää, että jotain elintarviketta ei julistettaisi hengenvaaralliseksi. Jos piparkakkujen syöminen tappaisi ihmisiä, miksi olemme vielä elossa? Ruoan yliproblematisointi ja sensaatiohakuinen viestintä hämärtävät ihmisten käsitystä terveellisestä ruoasta."
Aamen. Enpä osaisi tuota itse paremmin kiteyttää.
Olen monesti kirjoittanut siitä, miten vanhemmilla on vastuu lasten syömisestä ja miten hyvä pohja rakennetaan jos pienestä pitäen. Tämä mielipiteeni sai vahvistusta, kun Anna kertoi tottuneensa jo lapsesta lähtien hyvään kotiruokaan. Anna kasvoi maatilalla, jossa näki, mistä ruoka tuli ja hänen äitinsä sekä  mumminsa ovat loistavia ruoanlaittajia. Tällaisella taustalla lienee suuri merkitys siihen, että osaa arvostaa hyvää kotiruokaa, sekä suhde ruokaa kohtaan ylipäätään on maalaisjärkinen.
Kaikenlaista voi ja kannattaakin kokeilla, mutta on hyvä pitää järki päässä ja muokata kokeilut itselle sopivaksi sekä unohtaa  fanaattisuus. Ja olkaa ihmiset kriittisiä myös mediaa kohtaan. Kaikki mitä lehdessä lukee tai tv:ssä näytetään ei ole absoluuttinen totuus.

Kuva: Ville Juurikkala

 

Koko kansa nutraa - Toivottavasti ei!

Taas on se aika vuodesta, kun eri medioissa toitotetaan jos jonkinlaisia laihdutusvinkkejä. Olen korviani myöten täynnä esimerkiksi TV:n laihdutusohjelmia, joilla ei juuri ole tekemistä todellisuuden kanssa. Ymmärrän tietysti, että TV:n tarkoituksena on nimenomaan näyttää asioita, joten laihdutusohjelmissakin pitää saada tuloksia aikaan lyhyessä ajassa. Valitettavasti juuri siksi ne antavat täysin väärän kuvan niin painonhallinnasta, laihdutuksesta kuin tasapainoisesta ruokavaliostakin.
Itse lähestyn ylipainosta kärsivää asiakasta kokonaisvaltaisesti. Siis ihan samalla tavalla kuin ketä tahansa muutakin. Ravintovalmennuksessa asian ydinhän on kuitenkin aina sama: löytää tasapainoinen ja ravitseva (koti)ruokavalio. Sen puolesta itse puhun ja uskon, että kun tämä ydin on kunnossa, laihtuminenkin tapahtuu tarvittaessa "siinä sivussa". Jotta muutokset olisivat kestäviä, työ pitää tehdä pienin askelin ja jokaisen oma henkilökohtainen tilanne huomioiden.
TV:ssä toteutettuna tämänlainen valmennus tuskin näyttäisi kovin mielenkiintoiselta, tulokset kun eivät yleensä näy parissa kuukaudessa ainakaan kovin suuressa mittakaavassa.
Yksi silmiinpistävä asia nykyisissä ohjelmissa on myös se, että niissä valmennettavilla on omat valmentajat, jotka "rääkkäävät" näitä ihmispoloja kuntosaleilla tai lenkkipoluilla. Monellako meistä on mahdollisuuksia ottaa oma valmentaja, joka tulee joka kerta kiljumaan viereen, kun yrittää kuntoilla? Tai joka tulisi kotoa hakemaan, jos ei huvita lähteä jumpalle? Mielenkiintoista olisi nähdä, miten näiden ihmisten käy ohjelman jälkeen kotona, kun kukaan ei ole tekemässä superterveellistä ruokaa, huutamassa korvaan lenkillä tai alleviivaamassa, miten käy, jos siirtyy takaisin vanhoihin tapoihin.
Elämänmuutos on haastava tehtävä, jonka voi tehdä vain jokainen itse, vaikka saisikin hyvää apua asiantuntijalta. Vanhojen tapojen muuttaminen ei ole helppoa, mutta se on ainut tie kestävään muutokseen. Sitä monet ihmiset eivät tietysti halua kuulla. Motivaatioon ja sen pysyvyyteen vaikuttavat monet asiat, juuri siksi tuo tie onkin niin kivikkoinen. Tästä johtuen kaikenlaiset "oikotie onneen" -tyyppiset pika- super- hyperdieetit tai nutraukset (anna mun kaikki kestää!) saavat aina kannatusta. Ihmiset haluavat tuloksia nopeasti ja kun joku antaa sen lupauksen, siihen on helppo tarttua.
Eiväthän nuo ihmedieetit koskaan lupaa kestävää muutosta vaan ainoastaan nopean sellaisen. Tarjontahan ainoastaan vastaa kysyntään.

Tammikuu - virallinen dieettikuukausi

Tapasin tällä viikolla mielenkiintoisen tyypin, liittyen tekeillä olevaan juttuuni. Miettiessäni seuraavaa kirjoitustani verkkopalvelu Mindoon, päähäni pälkähti idea juttusarjasta, jossa haastattelisin muutamia ihmisiä heidän ruokavalioonsa liittyen.
Ensimmäistä juttua varten haastattelin Anne Kukkohovia, joka lienee monelle tuttu erilaisista TV tuotannoista, joista viimeisimpänä "Koko Suomi leipoo".
Minulla ei juuri ollut ennakkokäsitystä Annesta, joten menin tapaamiseen avoimin mielin.
Ilokseni sain todeta, että hänellä on hyvin maalaisjärkinen ja terve suhtautuminen ruokaan!
Laatu oli sana, joka tuli esille monta kertaa keskustelumme aikana. Kovin intohimoinen kokkaaja hän ei ole, mutta oli hienoa kuulla, miten oman hyvinvoinnin ollessa tärkeä, omilla valinnoilla pystyy pitämään huolen siitä, että ruokavalio on tasapainossa.
Kaikkiruokainen tyyppi, joka ei ole koskaan laihduttanut ja näyttää 43-vuotiaana varsin upealta. Mahtaa olla todella ärsyttävää monelle..
Itsekin olen törmännyt ihmisiin, jotka kuvittelevat, että narskuttelen salaattia päivät pitkät ja kun kerron syöväni "ihan kaikkea" ja myös herkuttelevani melko usein, he ärsyyntyvät. Silloin mietin aina, että miksi? Kuvittelevatko he, että ollakseen hyvässä kunnossa, pitää olla tiukalla ruokavaliolla?
Anne kertoi kokevansa lähinnä niin, että ihmiset pettyvät, koska hänellä ei olekaan mitään erikoista ruokavaliota tai tiukkaa dieettiä. Voin uskoa tämän helposti. Onhan se nyt raivostuttavaa, että joku täyttää mallinmitat, mutta onkin ihan tavallinen ihminen.
Annen kanssa keskustellessani tajusin taas kerran sen, mitä olen jo monesti aiemminkin toitottanut. Kun pohja on kunnossa, niin homma toimii. Ruoasta pitää nauttia, eikä kalorien laskeminen kuulu elämään. Kun terveet elämäntavat ovat selkärangassa, ei tarvitse laihdutella ja miettiä, mitä voi syödä. Valinnat tulevat automaattisesti ja syömisestä tulee tietoista. Kannattaa tutkailla omaa oloa, se kyllä kertoo, mitkä ruoka-aineet sopivat.
Maalaisjärjen löytäminen auttaa paljon enemmän kuin mikään kikkailu.
Näin tammikuussa moni taas aloittaa "uuden elämän" innokkaasti ja kaikenlaiset dieettiohjelmat ovat kovassa käytössä. Entä jos tällä kertaa pysähtyisit miettimään, pitäisikö omaa ruokavaliota muokata pidemmällä tähtäimellä? Olisiko tarkemmin mietityillä muutoksilla parempia tuloksia kuin muutaman viikon tai kuukauden erikoisruokavaliolla? Tiukat kuurit ovat kovia paukkuja elimistölle ja niistä saatu hyöty yleensä hyvin lyhyt ilo. Parempi olo ja kevyempi olemus kannattaa rakentaa rauhallisesti, harkiten ja pienillä muutoksilla.
Vain sillä tavoin uusi olo on pysyvä.
Ihanaa alkanutta vuotta ja parempaa oloa kaikille tasapuolisesti.

"Kaverikuvassa" Anne Kukkohovin kanssa